Hello darkness my old friend

Oon osittain kauhuissani tulevasta marraskuusta. 

Tunnen jo nyt miten valo vähenee ja kroppa siihen reagoi. Viime vuosina olen joutunut enemmän tai vähemmän kaamosahdistuksen kouriin, ja luulen että sama on edessä tänäkin vuonna. Lisätään päälle vielä koronan aiheuttama sosiaalinen eristäytyminen ja harrastuksien väheneminen, niin valmista tulee, mökkihöperyys tervetuloa.

Tajusin, että aiempina vuosina olen yrittänyt olla produktiivinen ja elää kesämoodilla talven yli. Eli saada aikaiseksi, treenata, elää niinkuin pimeyttä ei olisikaan. Viimeistään joulukuun alkuun mennessä olen ollut täysin zombie. 

Olen elänyt kuin olisi normiaika ja kesä, ja sitten sitä turhautuu ja väsyy ja ihmettelee, kun ei jaksakaan. Eihän sitä jaksa jos bensatankin vetäsee tyhjäksi ja uutta löpöä ei tule mistään!

Tänä vuonna otan käyttöön talviunimoodin. Menen niin lähelle talviunta kun ihminen ilman talviunta vaan voi. Otan pitkiä viikonloppuja, neulon, olen tekemättä mitään jos en jaksa tai ei huvita. Säästelen voimia ja koitan pitää mielen hyvänä.

Jumppaan vain sen verran että kroppa pysyy kasassa ja selkä ei jumiudu lopullisesti. Käyn ulkona katselemassa valoa silloin kuin sitä on saatavilla. Harrastus- ja sosiaalisen toiminnan väheneminen on ihan ok, eipähän tarvitse repiä itseään liikkeelle jos ei jaksa. Tosin kivahan se olisi, että voisi käydä kavereiden kanssa jossain tai vaikkapa leffassa nuokkumassa, mutta jos ei, niin ei.

Joten sohva, here I come.

Onneksi mulla on käyttämättä lomapäiviä viime kesältä. Ne tulee nyt arvoon arvaamattomaan! Säästelin lomapäiviä jotta voisin pitää aurinkolomaviikon marras-joulukuussa. Mutta koska korona, niin eipä tässä mihinkään uskalla lähteä. Kai sitä aurinkoa joskus (hittovie) näkee täällä kotisuomessakin, ja jos ei, niin otan kirkasvalolampuntuijotusviikon.

Tämä olkoon loppuvuoden projekti - selvitä järjissään pimeyden keskellä ilman morkkista tehottomuudesta ja mahdollisimman vähällä ahdistuksella niin pimeydestä kuin koronasta. Jippijaijee.