perjantai 5. kesäkuuta 2020

Taking steps is easy, standing still is hard

Viime päivinä olen pohtinut muun muassa sitä, että miten vähän sitä lopulta tarvitseekaan! Siis mitään, mutta esimerkiksi nyt vaatteita, tuota ylitsepursuavaa luonnonvaraa minun asujaimistossani...

Huomasin kaappia raivatessani, että mulla on todella monet farkut. Kuudet, tarkalleen ottaen. Joista käytän säännöllisesti noin kaksia tai kolmia. Yksien farkkujen käyttöikä on arviolta muutaman vuoden, keskimäärin, riippuen toki materiaalista ja käyttäjän rämäpäisyydestä ja farkkujen käyttötiheydestä. 

Mutta jos sanotaan että farkut pysyy hyvänä kolme vuotta meikäläisentyylisellä käytöllä, niin ollaan luultavasti lähellä oikeaa arviota. Tosin mun tällä hetkellä eniten käytössä olevat farkut on yli kolme vuotta vanhat, ja käytön jälkiä ei juurikaan ole. Että.

Mutta ihan laskutoimituksen kannalta määritetään farkkujen käyttöiäksi nyt kolme vuotta. Siinä ajassa jotain kulumaa jo tulee, oma derrieeri leviää enemmän kuin farkut, tai muoti/mieltymykset ajaa ohi.

Kaapissa roikkuu kuudet farkut. Kuusi kertaa kolme vuotta. On kahdeksantoista vuotta. Mulla on kahdensantoista vuoden käytön edestä farkkuja kaapissa! Että tarvitseeko hankkia lisää?! No ei. Ja onko joskus houkutus hankkia uusia farkkuja? No on. 

Jos mun hanuri edelleen mahtuu näihin nykyisiin (stretch)farkkuihin, niin mulla ei ole mitään syytä hankkia uusia 15 vuoteen, ainakaan.

Sama logiikka muidenkin vaatteiden kanssa. Jumppahousuja on vaikka kuinka monet, ja yhdet parhaista on oikeasti 20 vuotta vanhat pöksyt. Ne on edelleen erinomaisessa kunnossa käyttömukavuuden puolesta, vaikka kankaan pinta onkin hiukan elämää nähnyt. Jos housujen käyttöikä parhaimmillaan olisi tuon 20 vuotta (and counting), niin mulla on ainakin sadan vuoden verran jumppahousuja kaapissa!

Kenkien suhteen voi sentään jotenkin perustella valikoiman runsautta sillä, että eri tilanne vaatii erilaiset stiflat. Mutta toinen juttu on, että tarvitseeko kuinka monet juhlakengät, lenkkikengät, kävelykengät, fiilistelykengät, ja niin edespäin.






Mikä helvetti siinä on, että ostelu on niin kivaa! Miten sitä on oppinut tämmöiseksi kimpoilevaksi kokoajan jonnekin päin sätkiväksi olomuodoksi, ja niin usein se oman itsen toteuttaminen purkautuu niin, että tulee mentyä johonkin ja ostettava jotain, joko fyysistä tai elämystä.

Tokihan tämmöinen ylikulutus on ihmisen omaa syytä. MUTTA pikkaisen haluaisin osoittaa kritiikkiä myös jatkuvaa mainostamista ja etenkin kohdemainontaa kohtaan, joka tunkee nähtäville salakavalasti juuri sitä tavaraa, mitä olet kännykkäsi lähellä joskus puhunut tai peräti googlaillut. Ärsyttää myös yhteistyömainonnat jota näkee somessa, ja vaikka yritän olla niille immuuni, niin en saletisti täysin ole. Ai kappas toikin pätevä tyyppi käyttää tota ravintolisää, ehkä mäkin kokeilen kun on vielä tarjouksessa!

Se tarvitsemisen ja haluamisen ero, sen kun saisi hakattua omaan dna:han jotenkin pysyvästi. Jos mä saisin muutettua 90% kaapissa roikkuvista vaatteista takaisin rahaksi mitä olen niistä maksanut, niin hittovie mun pankkitilini kokisi suuren ihmeparantumisen. Ja mä olisin edelleen yhtä onnellinen, ja asuntoni olisi siistimpi.

Mun heikkous on alennusmyynnit. Luulen että ostamalla alennusmyynnistä teen jotenkin järkevän hankinnan. Ja näiden järkevien ostosten myötä mun kaappieni sisältö paisuu. Oon raivannut kaapeistani turhaa ja vanhaa vaatetta pois, mutta liian täyttä on vieläkin. 

Oon tyytyväinen, että olen sisäistänyt itsessäni tämän käyttäytymismallin. Mutta voi miten vaikeaa silti on olla tekemättä mitään, ostamatta mitään, lähtemättä mihinkään, vaikka se paikallaan olo toisi helposti niin hyvän onnellisuuden! Toistoja, toistoja vaan, niin jospa se tästä.

En muuten ostanut sitä reppua mistä muutama postaus sitten puhuin. Hyvä minä, tap tap.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti