perjantai 31. toukokuuta 2019

Unohdan tavoitteet, niin tulosta alkaa syntyä

Pennilandiassa on viime aikoina mietitty tavoitteita. Ja sitä, miten tavoitteiden asettaminen aiheuttaa mulle henk koht hikeä ja ahdistusta, eikä toimi kannustimena vaan enemmänkin lamauttajana. 

Mietin esimerkiksi mun urheiluharrastustani, joka lievästi sanottuna polkee paikallaan. Oon menneisyydessä sortunut siihen, että pitäisi tehdä jumppaa A, jotta saavutan tuloksen X. Tiedän, että pitäisi panostaa vaihtoehtoon A, koska se tukee tavoitetta X, koska tavoitteen X saavuttaminen oisi eri kivaa. Mutta mieli tekisi tehdä jumppaa B tai C, vaikka ne vievät kohti suuntaa Z ja Y.

No, vaihtoehto A ei aina huvita, etenkään alkuinnostuksen jälkeen. Mutta en tee myöskään vaihtoehtoja B enkä C, koska ne eivät tue alkuperäistä tavoitetta X. Yritän saada itseni väkipakolla tekemään vaihtoehtoa A, mutta kun ei hotsita, niin ei hotsita, ja tulee tehtyä puolivaloilla ja ajan myötä jää tekemättä kokonaan. Pattitilanne.

Sorrun tässä toteutuskulussa miettimään, mitä mun pitäisi olla (tai mitä haluaisin olla), sen sijaan että katsoisin itseäni rehellisesti ja lähtisin suunnittelemaan harrastuksia siltä pohjalta, mitä oikeasti olen. Esimerkiksi: vihaan juoksemista, joten ei pitäisi ylläpitää haaveita että käyn kerran viikossa 10km lenkin. Tykkään joogailla, joten mars joogaan siitä, vaikka joogaamalla ei huippujuoksijaksi tullakaan.

Parasta olisi että tekisi ylipäänsä jotain, eikä jäisi omien solmujen kanssa uupuneena sohvalle miettimään, miten musta saisi huippujuoksijan. Junnaan juoksukuvitelmissani, mutta se ei etene koska en saa itseäni lenkille. Myöskään joogiminä ei etene, koska en mene joogasalille koska pidän paikkaa juoksuminälle, joka kuitenkin jää ajatuksen tasolle. Ei ole helppoa tämä!

Olin aikoinaan erään nettivalmennusfirman hommissa mukana, ja siellä kovasti painotettiin että jokaisella pitää olla tavoite, jotta tietää mitä kohti mennä. Koko valmennuksen ajan mietin mikä mun tavoite olisi. Vieläkään en tiedä. Kaikki ylhäältä päin tulevat tavoite-ehdotelmat tuntui kovin päälleliimatulta, eivätkä tuntuneet omilta. Lopetin ne hommat, enkä vieläkään tiedä tavoitettani. Eikä se mua edes haittaa.

Vietin ihan liian kauan tässä tavoitelimbossa, kunnes kypsyin kaikkeen ja sanouduin irti. Tällä hetkellä opettelen yhä tavoitteetonta tekemistä, olen takonut päähäni että kunhan teen edes jotain, pidän hauskaa, teen monipuolisesti urkkaa sieltä sun täältä. Kunhan teen jotain! Kunhan pidän hauskaa! Teen vaan, ja katsotaan mihin se johtaa!

Voisi toki ajatella, että tämä on sitten se mun tavoite. Tehdä vaan, tehdä edes jotain, olla miettimättä liikoja ja pitää hauskaa. Tavoite voisi olla että pysyn kunnossa ja katson että elopaino ei nouse yli 70 kilon. Pidän selkäkivut poissa. Voin hyvin. Mutta nuo ei ole mitattavia tavoitteita! Ei esimerkiksi, että nostan penkistä 80 kiloa tai nousen lavalle keväänä 2020.

Äh, miksi annan ulkopuolisten puheiden sotkea omaa hyvää flowta.

Ja miksi jaarittelen tästä tänne, talousaiheiseen foorumiini?



Noh, sama purnaus pätee rahansäästöön ja sijoittamiseen. Pitääkö siinäkin olla tavoite? Taloudellinen riippumattomuus esimerkiksi, se on ollut viime vuosina kovasti otsikoissa. Toki sen saavuttaminen olisi hienoa, mutta se vaatisi niin hemmetinmoisen panostuksen että en siihen pysty, enkä halua, en suostu pistämään elämääni niin paljoa hyllylle jotta voisin joskus olla vapaa.

MUTTA haluan edelleen säästää rahaa jotta mulla olisi eläkepäivinä edes jotain.
Mulle ei sovi tavoitteellisuus tähänkään asiaan, mutta voin sopia itseni kanssa että että kunhan säästän edes jotain ja pidän hauskaa, olen onnellinen ja porskutan eteenpäin. Katsotaan mihin se riittää.

Mä taidan olla viimeisen päälle individualisti, kun ahdistaa kaikki kollektiivinen hurmos jostain yhteisestä ylevyydestä.

Muutenkin mua on alkanut osa-aikaisesti ärsyttämään se, kun tavallisia tallaajia valmennetaan niinkuin huippu-urheilijoita. Tiedättehän, yhtäkkiä syöminen on kellontarkkaa ja kaikki pitää punnita, treenit pitää tehdä, pitää ajatella niinkuin mestari, liekö siinä vielä mielenhallintaterapeuttejakin mukana ja kaapillinen lisäravinteita. Kaikki tehdään viimeisen päälle tämän ulkoa tulleen ohjeistuksen mukaan, jotta jaksetaan istua päivät siellä alepan kassalla (sori alepan kassat, en mollaa teitä!)

Jos asianosaiset tämmöisestä menosta nauttii niin antaa mennä kaikin mokomin, mutta itse kierrän tuollaiset ajatusmaailmat kaukaa. Mä en koe tarvitsevani valmentajaa, en liikkumisen enkä elämisen enkä syömisen apuna. Mua kylmää ajatuskin, että joku besserwisseri soveltaisi muhun jotain konsteja ja koittaisi muovata musta jotain, yrittäis tehdä musta samperi paremman ihmisen! Ei tule onnistumaan!

Tähän vielä hampaiden välistä kirskuva kommentti siitä, miten joka toisen salillakävijän pitää olla menossa vähintään bikini fitness -lavalle tai herraparatkoon body fitness -lavalle vaikka saliuraa on takana vasta muutama vuosi, mutta koska valmentaja niin sanoo, niin tottakai sinne on mentävä. MIKSI OI JUMALANI MIKSI. Ei sieltä voita mitään rahaa (päinvastoin se rumba maksaa maltaita) ja pärjäämisen todennäköisyydet on hemmetin pieniä, koska vastassa on lähes koko elämänsä treenanneita puoliammattilaisia. Äh, ei! 

torstai 23. toukokuuta 2019

Mitä maksaa viikon rälläys New Yorkissa?

Voi herranperkele millainen kulupiirakka! Kävin siis New Yorkissa, ja pistin siellä lievästi sanottuna haisemaan. Toki ennalta tiesin että kaupunki on kallis, mutta että näin kallis, huh.



Piirakan luvut ovat parhaita mahdollisia arvioita kulutuksesta. Pientä heittoa voi olla eri kategorioiden välillä, mutta loppusumma 2534 € on (valitettavasti) hyvinkin lähellä todellista kulutusta. Heitto esimerkiksi ruoka- ja viihdekategorioiden välillä on mahdollinen, koska maksettiin kaveriporukalla menoja ristiin. Eli olen saattanut haalia luottokortilleni hiukan enemmän ravintolakuluja kuin mitä minun osuuteni oli, ja toisaalta viihdemenot saattavat olla luottokorttikulutukseni perusteella hiukan todellista pienemmät. Tai päinvastoin. 

Tomato tomato, loppusumma täsmää todelliseen rahanmenoon, ja eri kategoriatkin ovat tarpeeksi lähellä todellista kulutusta, jotta voin katsella tätä piirakkaa silmästä silmään. Lennot ja majoituskulut plus liikkuminen kohteessa on täsmällisesti justiinsa noin. Shoppailu myös pitää paikkaansa, koska maksoin kaikki ostokset kortilla. 

Rahaa on siis kulunut - oli se sitten kulunut ruokaan tai viihteeseen. Etenkin kun ruoka on usein viihdettä ja viihdekin on joskus ruokaa, jos ihan tarkkoja ollaan.



Se tiedettiin, että New York on kallis kaupunki. Nyt nähtiin, että se todellakin on kallis. Hotelliin ei kuulunut aamupalaa, joten heti aamuruuasta lähtien piti ruuat ostaa kaupungilta. Majoitus oli valittu hinta edellä, mutta mihinkään kauas Manhattanilta ei kuitenkaan haluttu mennä. Lopputuloksena oli jaetun vessan huone, ihan ok kylläkin, ja sijainti oli loistava.

En viikon aikana ollut mitenkään pihi enkä varonut rahanmenoa. Olisi voinut jostakin päästä nipistää kulutuksessa, mutta pistin niinsanoakseni haisemaan, ja tein kaikkea mitä halusinkin. Nautin ihan täysillä, ja ai että se oli ihanaa!

Matka oli ihan mahtava, ja sain siitä paljon henkistä pääomaa. Mukaan tarttui ihania muistoja ja yhteisiä hetkiä, jättipaljon naurua ja iloa, ja matkalaukun täydeltä mieluisia vaatteita. 

Tietoisesti kyllä lähdin tuonne tyhjän matkalaukun kanssa, ja annoin itselleni luvan ostaa uusia ARKIvaatteita niin paljon kuin vain hyviä löytyy. Toki jotain rajaa oli pakko alkaa vetää, sillä hyviä vaatteita löytyi ihan naurettavan paljon. Ja halvalla! 

Etenkin t-paitasaalis on todella  huomattava, ja hinta per paita oli noin 9 dollaria. Yhtäkään juhlavaatetta tms vähäkäyttöistä optimistivaatetta en hankkinut, vaan kaikki on ehtaa arkikäyttökamaa. Ja useimmat on vieläpä merkkitavaraa, sillä käytiin penkomassa läheinen outlet-kylä ja sieltä alerekkien pahnan pohjimmaiset rytkyt, jotka mun muotitietoista (köh) silmääni oikein hyvin miellyttivät.

Olen siis toiveikas että näillä vaatteilla pärjään pitkään. Lisäbonuksena se, että nyt mulla on paljon vaatteita jotka mahtuu kivuttomasti päälle! Viime talven painonnousu on vielä ns. läsnä, ja vanhat vaatteet kinnaa hartioista, mahasta, reisistä, joka puolelta... En usko että palaudun täysin vanhoihin mittoihini ehkä ikinä, ja vaikka vähän kiinteytyisinkin niin nämä vaatteet sopii silti.

Kaiken kaikkiaan huokaisen tyytyväisenä että elin ja olin tuon viikon New Yorkissa. Olen hemmetin onnellinen että olen taas kotona, mutta olin ihan järjettömän onnellinen reissussakin. Okei, rahaa olisi toivonut menevän vähemmän, mutta ainapa sopii toivoa, ja nyt sain käytetylle rahalle ihan kunnolla vastinetta. Yhtään pidempikestoista luottokorttivelkaa en tämän matkan takia tehnyt, vaan kaikki mikä ei ole vielä maksettu pois, maksetaan pois heti seuraavassa laskussa. 

On tämäkin yksi etappi, pystyä rahoittamaan näinkin kallis matka ennakkoon säästäen! Yay minä! Ja nyt säästöhousut jalkaan, että saadaan taas puskuriin täytettä kunnes seuraava reissu koittaa.

perjantai 3. toukokuuta 2019

Antijuhla

Vappu meni, ja mä en  huomannut mitään. Tulin puolivahingossa mutta ennakkoon suunnitellen viettäneeksi todellisen antivapun. En tehnyt mitään vappumaista, en mitään juhlavaa, en yhtään mitään normiarjesta poikkeavaa. Söin yhden munkin, mutta sekään ei oikeastaan ole normiarjesta poikkeavaa. Olla möllötin vaan, enkä edes muistanut koko vappua.

Ja se oli taivaallista!

Etukäteen olin suunnitellut juovani ehkä pienen piccolollisen kuohuviiniä, mutta sekin jäi ajatuksen tasolle. Vietin ihanan vapaapäivän keskiviikkona ja tein itseäni kiinnostavia juttuja, enkä ollut hytisemässä picnicillä leikkimässä että onpas täällä jo lämmin, joo.







Tästä heräsi ajatus, että miksen viettäisi kaikkia juhlapyhiä tällä tavoin. Juhannus varmaan tulee menemään näissä merkeissä, ja jatkossa aion olla uuden vuoden ihan täsmälleen tekemättä yhtään mitään jos siltä suinkin tuntuu. 

Olen kärsinyt juhlapyhäpakkoa niin kauan kuin onnistun muistamaan. Usein sitä ei ole edes tiedostanut, mutta aina on ollut olo, että koska nyt on vappu/juhannus/uusivuosi/pääsiäinen niin pitäähän mun tehdä jotain. Vitut pidä! Pelkkä olemassaoleminen ja hengittäminen kyseisinä päivinä on ihan tarpeeksi! Jos ei huvita, niin ei tartte!

Mä en lähde Keskustorille hytisemään enää yhtenäkään uutenavuotena ja kattomaan raketteja jotka ei kiinnosta. En lähde mökille hytisemään yhtenäkään juhannuksena paistamaan makkaraa josta en edes tykkää, koska ei vaan kiinnosta! Joulun kanssa pitänee tehdä poikkeus perhesovun ylläpitämiseksi, mutta silloinkin teen vaan absoluuttisen minimin ja vietän mukavaa yhteisaikaa aattoiltana, enkä lähde jouluhössötykseen mukaan yhtään vähintäkään tippaa.

Sekin hyvä puoli tässä antijuhlassa on, että eipä kulu rahaa näihin rientoihin. Mun ti-ke kulutus oli täysi 0 €, ja nautin elämästä enemmän kuin monena muuna päivänä yhteensä. Ei tämä juhlimattomuus mitenkään uusi ajatus mulle ole, mutta nyt vapun myötä se konkretisoitui ihan kunnolla. Mä olen vapaa! Ei tarvii jos ei tahdo, ei juhlapyhänä eikä minään muunakaan pyhänä!